Elämä on juhla

Joskus tuntuu oikeastikin siltä, että tämä elämä herää vasta perjantaisin ja nukahtaa jälleen maanantaina herätyskellon vaativan pirinän vuoksi. Viisi päivää kuljetaan ikään kuin sumuverhon lävitse tarpoen, tehden työtä. Oikeastaan myös arki voi olla tosi mukavaa - joskus koulunkin merkeissä. Välillä vaan tulee sellainen tunne, että ihmiset kieltäytyvät uskomasta arkirutiinien viehätysvoimaan. Minä mukaan lukien. Pitäisi oppia nauttimaan juuri siitä päivästä mitä elää, eikä odottaa jatkuvasti sitä seuraavia päiviä. Viikonloppukaan ei ole tosiasiassa erityinen. Joskus sunnuntai-iltapäivisin jopa toivon kouluviikon jo alkavan. Pitäisi oikeastikin asennoitua niin, että jokainen päivä voi olla ihana ja ainutlaatuinen. Olipa se maanantaina, keskiviikko, perjantai tai vaikka sunnuntai.

Mutta niin, tänään on perjantai ja siitä pitää iloita. Tänään on muutenkin ollut syytä hymyyn. Ilma on ollut valloittava: puhdasta lunta riittää vielä silmänkantamattomiin, mutta suuret, hyiset pakkaslukemat on jo takanapäin. Loskaakaan ei juuri ole. Meitä lämmittää kirpeä aurinko. Minulla olikin jo ikävä sen ihanaa säteilyä. Se saa mielen pakostikin riemuitsemaan, vaikka ei olisi edes aihetta iloon. Rakastan aurinkoa. Rakastan kevättalvea.

Koulussakaan ei ollut tänään kovin paha päivä. Kaksi ensimmäistä liikuntatuntia olivat tosin silkkaa tuskaa - vai mitä muuta voikaan odottaa poikien ja tyttöjen sekapäiseltä joukkiolta mailojen ja pallojen sumassa, tunkkaisesta voimistelusalista puhumattakaan? Vaikka olenkin liikuntapainotteisella, koulun liikuntatunnit eivät jotenkaan enää iske. Ala-asteella ne lukeutuvat lempituntiohjelmaani. Eivät nykyisin. Varsinkin telinevoimistelu, uinti ja lentopallo ovat lajeja, jotka eivät vain ole minua varten. Saan niistä aina hirveitä alemmuuskomplekseja ja huonoa oloa verratessani itseäni muihin. Se on raivostuttavaa. Joskus tahtoisin häipyä tältä liikunnalliselta luokaltamme. Tuntuu, kuin en edes kuuluisi koko joukkoon. En silti kadu tälle luokalle pyrkimistäni. Olen saanut kullanarvoisia ystäviä, mukavia opettajia ja kivan koulurakennuksen seurakseni. Kimpisestä on tullut toinen koti. Mitä sitä kiistämään!

Fysiikan tuntikaan ei oikein kolahtanut. Opettaja passitti tekemään kokeita ja lopuksi tehtäviä. Sitten se vielä laittoi meidät taululle ja keksi huomauttaa laskutavastani. Murheellista, kun teen nykyään kaiken väärin vain ja ainoastaan fysiikan tunneilla. Olen melkein varma, että sillä opettajalla on jotakin minua vastaan. No, sittenpähän tunteet ovat molemminpuolisia! Historian tunti meni ainakin hieman paremmin. Saimme tehdä omatoimista työtä tietokoneilla parityöskennellen. Me ei I:n kanssa saatu aikaan melkein mitään nettiyhteyden pätkimisen vuoksi, mutta tarvittava tekstipätkä oli kuitenkin valmiina tunnin lopussa. Siitä tuli tosin murheellisen lyhyt ja surkea yritys, mutta yritys kuitenkin. Viimeinen tunti meni matematiikan parissa - tai oikeastaan ei. Laskin muutaman laskun ja luovutin. Koko luokka oli ihan levottomana, ei siellä pystynyt mitään järjellistä aivotoimintaa ympärilleen rakentamaan. Tyydyin siis juttelemaan vierustoverin kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä ja kuuntelemaan muiden puheita. Ja viheltelyä... Ei siitä sitten sen enempää.

Kivan bussimatkan jälkeen olin kotona. Toimettomana. Läksyjen kimppuun en jaksanut käydä, kokeitakaan ei näy lähimaisemissa. Tyydyin siis tuijottelemaan (likaisen) tietokoneeni näyttöä surffaillen erilaisissa webbisivuilla. Aika mahtavaa ajanvietettä, vai mitä? Istuntojen lomassa räpsin amatöörin elkein kuvia pikkuisella kamerallani, siinä onnistumatta. Kivaa oli silti, ja vielä kivemmaksi meno muuttui kun vanhemmat toivat töistä tullessaan minulle ja pikkuveljelleni Hesburger-ateriat. Kyllä, olen riippuvainen roskaruoasta. Kyllä, tiedän, että se on hullua ja epäterveellistä ja typerää ja kaikkea muuta mahdollista. Syön sitä silti!

Äsken päädyin myös vanhemman koiramme, Linuksen kanssa, pienelle lenkinpoikaselle kaupunginosamme ympäri. Oli rentouttavaa. Perun kyllä nyt puheeni siitä loskattomuudesta - vesi ja kura lainehtii kilpaa aurinkoisilla kujilla. Ihan tylsää.

Kohta lähden elokuviin katsomaan kohuttua Black Swania. Saa nähdä, pääsenkö sisään.

Muistakaa hymyillä.