Mustan joutsenen tarina

Kävin eilen elokuvissa vähän hassussa ja sekalaisessa seurassa. Aluksi seuraani tarttui Maria ja Roosa, joiden kanssa menin bussilla keskustaan päin ja suoritin kauppareissun. Saapuessamme ydinkeskustaan kohtasimme joukkiomme neljännen jäsenen: Isabellen. Hän liittyi sitten porukkaamme ja kävelimme kohti erästä kauppakeskusta, jossa Jade meitä jo odotti. Sieltä menimme teatterille, ostimme liput ja leffaherkut ja rupesimme oikein olan takaa odottamaan elokuvan alkua ja viimeisen ystävämme tuloa. Hänkin onnistui liukenemaan paikalle salakavalaan sävyyn (hmm?) ja piiri oli koossa. Juttelimme niitä näitä, ja yritin saada ihmiset tutustumaan toisiinsa. On kiva, että molemmat tuntemattomat osapuolet otti toisensa hyvin vastaan. Tykkään noista kavereista kun ne on niin kivoja. Olin oikeastikin vähän pelännyt, että tällaisella kaverikokoonpanolla lähteminen ei tule onnistumaan, mutta nyt voisin lähteä toistekkin samojen ihmisten kanssa! Elokuvan aikana oli kiva loksauttaa tasan samaan aikaan suut auki, tukahduttaa nauruunpurskahdukset ja kuiskailla kaikkea ironista. Ehtihän meistä eräskin pudottaa popcorninsa lattialle. Onneksi se en ollut minä. Leffateatteri ei ole mitään ilman hauskaa seuraa ja herkkuja! 

Käytiin tosiaan katsomassa tuo paljon suosiota ja kohua itselleen kerännyt Black Swan. Se kieltämättä sykähdytti monella tapaa. Eniten kuitenkin ihmetytti se, kuinka yksinkertaisesta aiheesta oli saatu rakennetuksi niin monenlaisia ulottuvuuksia sisältävä elokuva. Tarina täydellisyyteen pyrkivästä ballerinasta ei ehkä kiinnostaisi minua, jos se olisi tehty puolihuolimattomasti ja liian korullisesti, prameillen rekvisiitalla ja kauniilla ihmisillä. Tämä ei ollut vain sellainen elokuva. Tämä pistää oikeasti ajattelemaan sitä, kuinka alaspäin ihminen voi tosiasiassa vajota ja kuinka voimme olla itsellemme pahempia kilpakumppaneita kuin kaikki vihamiehemme yhteensä.

Kyseinen pätkä (kuulostaapa halveksivalta) kertoo nuoresta, hieman sisäänpäin kääntyneestä Ninasta, jolle baletti on elämän henkireikä. Hän on teknisesti lähestulkoon täydellinen tanssija, mutta tyttö ei osaa heittäytyä esiintymiselle ja omistautua vain roolihahmonsa ajattelulle tanssinsa ajan. Hän toimii konemaisesti. Kun Ninan tanssikoulu päättää ottaa työstämisen kohteeksi kuuluisan Joutsenlammen, Nina tekee kaikkensa saadaakseen pääroolin, johon kuuluu sekä mustan että valkoisen joutsenen esittäminen. Äitinsä kannustuksen ja tuen saamana hän harjoittelee ylpeästi, niellen fyysisenkin kivun, joka suureellisesta yrittämisestä koituu. Lopulta tyttö saakin tahtonsa läpi, mutta ei voi sanoa, että tulevasta pääroolista koituisi hänelle pelkkää hyvää. Hurjan harjoittelun ja suurten paineuden kasautessa niskaan tyttö sairastuu vakavasti, niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla. Hän ryhtyy näkemään harhoja, satuttamaan itseään. Nina piiloutuu yhä enemmän kuoreensa, mutta ei tajua sitä varmasti itsekään. Entisestä pikkutytöstä kuoriutuu mustan joutsenen häilyvä varjo, jolle täydellisyyteen pyrkiminen on pakkomielle. Mikään ei saa Ninaa irtaantumaan iänikuisesta varuillaan olosta, pelkotilasta. Tyttö alkaa tuhota ihmisyyden ikiomaa panssaria hitaasti, tietämättään, sairaalla tavalla. Saako hän lopulta maistaa täydellisyyttä? Vai tajuaako Nina itse, kuinka hulluksi hänen toimintansa onkaan käymässä?

Black Swan oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tajunnanräjäyttävä, muun maailman pysäyttävä. Lukuisten ulottuvuuksien käyttäminen balettielokuvassa on käsittämätöntä. Tarinaan oli saatu asetelluksi pienieleisesti monenlaisia asioita: kauhua, rakkautta, psykedeelisyyttä, surua, kauneutta, inhimillisyyttä. Yllättävät, ihmeelliset asiat saivat minutkin hätkähtämään pariinkin otteeseen penkissäni. Mieleeni jäi myös muutamat kohdat, joissa ihmiset (milloin Lily, milloin Nina, milloin äiti) joutuivat kärsimään fyysisesti. En tiedä, sellaiset kohtaukset vain sattuvat minuun kaikista eniten. Oli myös karmaisevaa tajuta, että melkein kaikki elokuvassa sattunut oli pelkkää keksittyä kuvitelmaa, Ninan mielen aiheuttamia mielikuvia. Pidin myös siitä, että elokuvaan oli onnistuttu rakentamaan monen ihmisen kohtalon yhden tytön näkökulmasta. Pintaa syvemmälle ei oikein päässyt, mutta se ei juuri haitannut. Balettiopettajan, äidin, Lilyn ja itse Ninan kohtalot painuivat hyvin mieleen. Juoni oli sopivan "pieni" ymmärrettäväksi. Siihen ei ollut lisätty turhia lisäselkkauksia. Se vain oli. Juuri tuollaisena.

Pidin tästä. Pidin todella. Vaikka elokuvan loppu ei ehkä täysin auennutkaan minulle ja jotkin asiat vain olivat lliiankin selittämättömissä, tämä oli silti yksi sellainen elokuva, joka ei hevillä aivokuoresta lähde. Mustan joutsenen tarina herättää niin paljon kysymyksiä kaikista tapahtumistaan. Se koukuttaa. Tälläkin hetkellä tekisi mieli mennä katsomaan se uudelleen, mutta tiedän, etten mene. On vain hyvä, että se jäi minulle hieman auki ja herätti kysymyksiä, joihin tiedän saavani vastauksen vielä joskus. Tästä elokuvasta riittää nimittäin pohdiskelua vielä pitkäksi aikaa. Meneekö balettimaailmassa asiat (kärjistettynä) oikeasti noin pitkälle? Voiko ihminen muuttua noin sairaaksi? Voiko täydellisyyden tavoitteleminen mennä todella näin pitkälle? Onko elämä tämän kaiken arvoista?

Jos et ole vielä käynyt katsomassa, suosittelen lämpimästi. Jos petyt, tule tänne syyttämään.