Lippuluukulla

Nyt on sitten junaliput (vihdoin ja viimein) hankittu. Toivoa sopii, etteivät ne häviä ennen perjantaita. Sekin voi olla enemmän kuin mahdollista, tuntien minut. Onneksi en sentään matkusta ensimmäistä kertaa junassa. Se meni jo, kun käytiin hiihtolomalla pyörähtämässä Helsingissä kaveripiirin kanssa. Mieletön kokemus. Taidan rakastaa junia. Siksipä odotankin innolla perjantain aamunsarastusta. Sitä kun astun junaan yksin, tunnen kuinka se lähtee liikkeelle, kuinka Lappeenranta jää taakse. Katselen maisemia. Ehkä sataa lunta, ehkä paistaa aurinko, ehkä taivaalla leijailee muutama harsopilvi. En tiedä vielä. Aion opiskella junassa. Lukea terveystietoa, historiaa, ruotsia ja fysiikkaa. Aion kahlata jokaikisen aiheen läpi ja olla ahkera. Ja lopulta hypätä Pasilassa hymysuin pois, liitää kohti uusia haasteita. Pelko ei tule pilaamaan tätä, saati toisten puheet. Jos tahdon toteuttaa unelmiani, teen sen. Nyt siihen on ainutlaatuinen tilaisuus.

Tänään oli hyvä päivä. Vaikken syönytkään aamupalaa, lähdin silti iloisena koulutielle. Bussi tosin oli myöhässä ja ihmiset siellä kiireisiä ja sen mukana myös kireitä, mutta se ei haitannut. Puolessa välissä matkaa sain jopa istumapaikan itselleni. Koulussa olin ahkera pitkästä aikaa. Keräsin kahden ystäväni kanssa tietoa Kroatiasta, ja saimme paljon aikaan. Oli ihanaa huomata, että pystyn nykyään työskentelemään myös hälyisessä luokassa. Ennen se ei onnistunut, ja jouduinkin puurtamaan kaikkien projektitöiden kimpussa kotikoneellani yömyöhiin. Kyllä se on edelleenkin suuri päänvaiva, muttei niin suuri.

Oli miten oli, maantiedon tunti sujui ihan rattoisasti Kroatiaa tutkiessa. Sain tosin myös kuulla kuvaamataidon opettajan arvostelleen keskeneräisen työni (kaikkien muiden joukossa) minun ollessa poissa vaalikampanjan myötä. Kaverin mukaan olin saanut kyseisestä työstä jonkin numeron 7-8 välillä. Raivostuttaa. Jos olisin saanut vain tehdä työtä vielä eilisen tunnin verran, olisin varmasti saanut paremman. Minulta puuttui näet puolet. Ei olisi pitänyt mennä mukaan varjovaalien järjestyskuntaan. Omapahan on vikani. Maantiedon 10- piristi kuitenkin lopputuntia jonkin verran. Varjostustyön numeron kaihertaa siltikin edelleen mieltä.

Seuraavat tunnit olivat liikuntaa. Alussa saatiin opettajalta lupa hypätä muutamat uimahypyt altaaseen. Se oli metkaa. Sitten olikin vuorossa jo raastavat pelituokiot vesipallon parissa. En voi sille mitään - olen surkea uimari. Tyydyin siis räpyttelemään oman korimme läheisyydessä muiden tehdessä pisteitä ja puolustaessa raivokkaasti omaa koriamme. Ei minun väliintulostani mitään olisi tullut. Vain lisää pisteitä vastustajalle. Tunnin kuluessa meille jaettiin myös vyöt, joiden kanssa sitten juoksimme vedessä. Se on paljon mukavampaa kuin uiminen. Siinä en ole luokan huonoimpia. Lopuksi otimme viestin, jonka meidän joukkue hävisi rennolla kädellä. Ei se minua juuri haitannut, mutta muita kyllä. Miksi pitää olla noin kilpailuhenkisiä vaivaisen liikuntatunnin leikkimielisen kisan tähden? En ymmärrä.

Sitten oli ruotsia. Mitäänsanomaton kieli, tunnin kulku ja opettaja. Sanottakoot vain se, että teimme tehtäviä, tarkistimme ne ja makasimme (melkein kirjaimellisesti) pöydillämme. Kenelläkään meidän ryhmästä ei taida olla kovin suurta motivaatiota toiseen viralliseen kieleemme. Paitsi yhdellä. Ruotsin jälkeen meitä kiusasi historia. Siinä ollaan rakentelemassa tutkielmaa aiheesta Kolmas maailma + omavalitsema maa ja sen taustat ja taloudellinen tilanne silloin ja nyt yms. Äärettömän tylsää, mutta yritän nyt työparini kanssa panostaa täysillä. Nykyinen historian numero jää sentään päättötodistukseen.

Äidinkielessä meille pidettiin pistokoe. Se ei ollut kovin vaikea. Sitten me puhuimme saippuasarjoista. Tehtäväksi tuli katsoa jokin ohjelma ja vastata muutamaan kysymykseen. Helppoa. Illan perusantiin lukeutuvat Salatut elämät toimikoon koekanina. Ne jäi vielä hyvään kohtaankin. Onko Sara elossa? Pystyykö Niko pitämään suussa supussa? Miten Sirun käy? Kyllä, minulla ei ole oikeaa elämää ja kyllä, olen ollut koukussa Salkkareihin jo polvenkorkuisesta saakka. Legendaarinen ja muistorikas sarja.

Koulun päätyttyä kiirehdittiin ystävien kanssa kirjastoon etsimään teoksia esitelmiämme varten. Löysimme ne suhteellisen nopeasti ja kiidimme siitä pysäkille. Bussi tuli nopeasti ja kuljetti meidät lähemmäksi keskustaa. Siellä päätimme jäädä vielä puoleksi tunniksi keskustaan, ja tiemme suuntasi kohti Coffee Housea, hyvin tyyristä mutta viihtyisää kahvilaa eräässä kauppakeskuksessa. J otti mokkakahvia, T jääkahvia (molemmille tuli mukaan kermavaahtoa!) ja minä otin mansikkapirtelön. Se oli aivan mielettömän hyvää. Oikeasti. Suosittelen syvällä kokemuksen rintaäänellä! Täydellinen maku. Eikä seurassakaan ollut mitään vikaa. Suunniteltiin tulevia kuukausia. Naurettiin. Raotettiin tulevaisuuden ovea. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Nyt olen kotona, istun päätteen äärellä vaikka pitäisi lukea terveystiedon kokeeseen. Olen laiska. Mutta en kauan. Pian olen taas täyttä häkää pänttäämässä tylsiä aiheita erilaisista suudelmista, nuuskan haittavaikutuksista ja muista typeristä jutuista, joista pojat saavat aina aikaan hölmöjä kommentteja.

Muistakaa nostaa suupielet ylöspäin kun äiti katsoo teitä silmiin.